Kokemuksia hiljaisuuden retriitistä

Palasin sunnuntai-iltana mindfulness-pioneeri Leena Pennasen järjestämästä kolmen päivän hiljaisuuden retriitistä. Tämä oli kolmas pitkä retriittini (yhden päivän hiljaisuuksia on ollut useita) ja edelleen koin hiljaisuuden valtavan voimaannuttavana, helppona ja lämpimänä asiana. On oikeastaan hyvin vaikea löytää sanoja sille, mitä hiljaisuudessa tapahtuu ja mitä vahva läsnäolo on, miltä se tuntuu. Yritän nyt kuitenkin jotenkin selittää, mitä retriitissä minulle tapahtuu ja miten sen koen.

Hiljaisuus

Minulle kaikki retriitit tähän asti ovat olleet helppoja, hiljaisuus on ollut pehmeää, myötätuntoista ja eheyttävää. On ollut hyvä olla itsensä kanssa. Vahva läsnäolo, tai vähintään pyrkimys siihen, saa muun maailman jäämään kauas taakse. Kiire, stressi, arjet harmit ja haasteet, mutta myös ilot, jäävät jonnekin taustalle. Hälinä hiljenee. Silmät avautuvat näkemään kaiken ympärillään paremmin. Luonto näyttäytyy värikkäänä, kauniina ja jotenkin enemmän elävänä kuin arjessa, jolloin harvoin malttaa aidosti pysähtyä aistimaan sitä. Aistit heräävät kuulemaan kehon ja ympäristön viestit. Pienet asiat, kuten istuma-asento, kynttilän valo, haarukka kädessä, pään asettaminen tyynylle illalla, tulevat yhtäkkiä tärkeiksi ja niiden seuraaminen mielenkiintoiseksi. On uskomaton tunne, kun saa elää jonkin aikaa niin, että tärkein ja itse asiassa ainoa asia siinä hetkessä on hengityksen seuraaminen. Ei mitään muuta, ei ajatusta, ei kiirettä, ainoastaan hengitys, hengitys, hengitys.

Hiljaisuudessa voi kuitenkin tapahtua monenlaista. Jokainen ihminen tulee sinne omasta tilanteestaan, omista lähtökohdistaan. Jokaisella on oma historiansa ja kulloinenkin elämäntilanteensa: ilot, surut, murheet, ahdistukset, pätemiset, kunnianhimot, saamattomuudet, pelot, arkuudet, väsymykset - kaikki on mukana. Hiljaisuus voi avata tilaa vielä jollekin muullekin asialle, jota ei ole tiedostanutkaan, tai on alitajuisesti työntänyt jonnekin syvälle piiloon, jotta sitä ei tarvitsisi kohdata. Sen takia retriitti ei aina ole suinkaan helppo kokemus ja tätä varten retriitin ohjaajilta voi myös varata keskusteluaikaa, jotta tilanteen kanssa ei tarvitse jäädä yksin.

Ajatukset ja muu tekeminen

Usein mindfulnessiin liitetään virheellisesti pyrkimys tyhjentää pää ajatuksista. Se ei kuitenkaan ole mahdollista. Voimme ainoastaan panna merkille syntyvät ajatukset, seurata niitä ja huomata ajatuksista mahdollisesti syntyvä tunne kehossa. Tämä merkille laittaminen ja kehollisen kokemuksen huomioiminen riittää siihen, että ajatusteni ja minun itseni välille syntyy tilaa, syntyy tietoisuus ajatuksista, ymmärrys siitä mistä ja miksi ne nousevat ja miten ne muuttuvat. Minä en siis olekaan sama asia kuin ajatukseni, olen jotain muuta, enemmän ja suurempaa. Tätä prosessia, havainnointia, tilan ja väljyyden löytymistä, hiljaisuus kiihdyttää. Saattaa näyttää siltä, että hiljaisuuden retriittiin osallistuvat eivät tee mitään, mutta todellisuudessa pään sisässä tapahtuu paljon. Ja tapahtuminen jatkuu retriitin jälkeenkin. Retriittini ohjaaja sanoi, että olemme istuttaneet sisäämme pieniä taimia, jotka jatkavat siellä kasvuaan hiljaisuuden jälkeenkin. Tämän ajatuksen voin jo tällä retriittikokemuksellani allekirjoittaa.

Hiljaisuuden retriitissä luovutaan puhumisen lisäksi myös katsekontaktista muihin ihmisiin, luovutaan lukemisesta, kirjoittamista, kännykästä. Poistetaan kaikki turha, johon voisi huomionsa suunnata, jotta ei tarvitsisi olla läsnä. Tämä auttaa siirtämään huomion kokonaan läsnäolevaan hetkeen, aistimaan, tuntemaan, elämään juuri nyt. Hiljaisuuden retriitin päivät on pyhitetty vain itselle ja toisaalta koko elämälle. Sillä näkemällä ja aistimalla vahvasti, elämä itse asiassa avautuu kokonaan uudella tavalla. Myötätuntoisesti, kutsuvana ja kannattelevana, kuin sanoen: "Tule mukaan, pidän sinusta hyvää huolta ja vien sinut ihmeelliselle matkalle, joka aukeaa ja muuttuu hetki hetkeltä aina uudelleen".

Runot

Minulle hiljaisuus, läsnäolo ja tietoisuuden lisääntyminen ovat avanneet jotain muutakin. Runoja on alkanut syntymään ihan itsestään. Sama asia on nyt toistunut jokaisella retriitillä sekä joskus myös luonnossa kulkiessani, kun olen ollut juuri siinä hetkessä vahvasti läsnä. Runojen ilmestyminen on ollut hyvin yllättävää, sillä en ole koskaan kirjoittanut runoja itse, enkä edes lukenut runoja yhtään sen enempää kuin keskimääräinen ihminen tekee. Minulla ei siis ole minkäänlaista "normaalista" poikkeavaa runotaustaa. Hiljaisuus aktivoi mitä ilmeisemmin jotain aivojen etuotsalohkoissa, jotka vastaavat aivojen monimutkaisemmista toiminnoista, kuten abstraktista ajattelusta, ymmärryksestä ja luovuudesta.

Tässä yksi retriitillä syntyneistä runoista, rakastavan ystävällisyyden eli metta-meditaation aikana syntynyt runo, jonka uskaltaudun nyt tässä blokissa julkaisemaan:

Runo itselle

Minä lohdutan sinua,

kun olet surullinen.

Minä tarjoan olkapääni nojattavaksi,

kun olet väsynyt.

Minä kannan sinua sylissäni,

kun et jaksa enää itse kävellä.

Minä työnnän sinua ylämäessä,

ja jarrutan alamäessä.

Minä vedän nenääsi alaspäin,

jos ylpistyt,

ja työnnän leukaasi ylöspäin,

kun et usko itseesi.

Minä pidän kädestäsi kiinni,

kun pelkäät

ja tuon sinulle taskulampun,

jos eksyt pimeään metsään.

Minä rakennan pitkospuut hetteikön läpi,

ja kannan polttopuita takkaan,

kun palelet.

Vaikka tipahtaisit kuinka syvään rotkoon,

minä otan sinut kiinni ennen pohjaa.

Minä näytän suuntaa,

kun et teiden risteyksessä tiedä mihin jatkaa.

Minä rohkaisen sinua toteuttamaan unelmiasi,

jotta voisit loistaa sillä liekillä,

joka vain sinussa palaa.

Sillä minä olen sinä,

ja sinä olet minä,

kunnes rakkaus tekee meidät molemmat tarpeettomiksi.

Viena Loire-Pohjakallio